Mennyt kausi, viime kausi ja näillä näkymin myös mun jääkiekkouran viimeinen kausi alko sillä, kun tulin Rodokselta ja pistettiin heti seuraavana päivänä testaamaan juoksukuntoo. Luulin, että kuolen. Kesän aikana monella muulla oli sama fiilis, juostiin hiekkasta motivaatiomäkee ylös hiekkaa kengissä, sukissa, housuissa, silmissä, keuhkoissa ja suussa. Sitä ei muuten tuu ikävä. Tehtiin hännisiä ja kuntopiirejä ja töitten ohessa vaan reeniä reeniä reeniä. Kun varsinainen kausi sit syksyllä vihdoin alko, meitä kaikkia jännitti, että miten nyt näin uudistuneella joukkueella pärjätään - vai pärjätäänkö ollenkaan. Mut valittiin vara-kapteeniks, ja olin siitä tosi otettu ja sain ihan hirveesti lisämotivaatioo ja intoo koko hommaan, ja hyvin ne ekat pelit menikin. Meillä oli ihan huikee joukkuehenki ja pelit suju tosi hyvin, niin joukkueena, kuin myös yksilönä ittellä.
Kauden puoliväli oli mulle henkilökohtasesti huono, ja joukkueenakaan ei menny niin vahvasti. Se aika tuntuu jotenki niin synkältä ja raskaalta näin jälkeenpäin ajateltuna. Ei saatu voittoja peleistä, vaikka tiukoille meni. Itellä väheni peliaika vähän, ja tottakai se aina myös iskee sit siihen itseluottamukseen, joka taas näkyy heti pelissä. Jouluna kaikki ehti latautua kunnolla ja kun palattiin tauolta niin oli ihan uudet tuulet ja lähti pelitkin rullaamaan.
Pleijareissa ei pitkälle päästy, ja pettymys oli ihan kamala. Totuus vaan on se, että jos ei tee maaleja, niin ei voi voittaa - meidän kausi päätty tällä kertaa ilman mitalia kaulassa. Tästä mun viimesestä kaudesta otin kaiken irti, tein kaiken niin hyvin ku ikinä pystyin, nautin joka hetkestä tyttöjen kanssa, ja voi että miten kova ikävä niitä tuleekaan.
Vaikka mitalia ei tullu, niin en vois sanoo, että olisin tän vuoden aikana tehny jotain toisin. Pystyin keskittymään lätkään ihan täysillä, reenaamaan hyvin ja annoin kaikkeni, vaikka välillä kroppakin yritti pistää vastaan. Päivääkään en oo katunu, että oon lähteny tähän seikkailuun sillon kolme vuotta sitten mukaan, ja jos tilanne olis toinen eli paljon ylimäärästä rahaa ja vähemmällä opiskelulla pärjäis niin todennäkösesti pelaisin vielä. Nyt on vaan kai sitten mun aika sulkee pukukoppielämän ovi, ja ruveta katteleen ympärille, että mikä se seuraava seikkailu sitten on. Vaikka fiilis on haikee, niin jossiteltavaa ei jääny - siitä oon ilonen ja voin hyvillä mielin mennä syksyllä seuraamaan pelejä, ja kannustamaan kerhoo!

