Tämä saa minut itkemään. Ihan ku niitä asioita ois vaan yks. Oon sellanen, et voin oikeestaan ruveta itkemään melkeen mistä syystä tahansa, ilosta tai surusta, liiasta naurusta ja sen jälkeisestä lähestulkoon tukehtumisesta, vitutuksesta, ihanasta säästä ulkona tai siitä, että on liikaa pölyä lipaston päällä enkä jaksa pyyhkiä niitä. Ihanat biisit ja niiden mukana tulevat muistot ja leffat tai telkkarisarjat saa usein myös silmät kostumaan.
Yks asia, jota oon tässä viime aikoinakin miettiny ja pohtinu, on se, että mua rupee usein itkettämään, jos joudun puhumaan jollekkin jostain asiasta. Jos se asia saa mulla tunteet nousemaan pintaan, ilon, surun, tai kiukun, niin yleensä kyyneleitä on tiedossa. Ja vaikka puhuisin ystävälle, äidille, valmentajalle, ihan kelle tahansa oikeestaan niin sama reaktio. Se on asia josta en pidä, mutta en vaan oikeen voi sille mitään. Haluaisin ehdottomasti voida puhua asioista, mutta niin monesti ne vaan saa mut jotenki niin pintaan, että puhumisesta ei tuu mitään ja sit muut saattaa vielä tavallaan säikähtää sitä itkemistä tai ymmärtää sen väärin. Todella vaikeeta olla nainen.
Ettei tää koko postaus olis nyt pelkkää itkua niin samalla voisin esitellä mun uuden ihanan takin kuvin. KappAhlista, 99,95€, musta, siisti ja vähän pidempi villakangastakki jossa on maailman ihanin kaulus. Haluisin pitää sitä joka paikassa mihin meen, mutta kai mä yritän vähän säästellä sitä ylppäreitä varten. Onneks siihen on enää pari hassua päivää + viikko.







